Muusikko-laulaja, Agit Prop -ryhmän jäsen Monna Kamu:

Se vuosi, 1973, oli kiireinen jo alkuvuodesta. Elokuussa pidettäisiin Maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaali Berliinissä, DDR:ssä. Sitä varten oli lukuisia esifestivaaleja joihin Agit Prop osallistui. Helmikuussa MSB Spartakuksen juhlien esiintyjäjoukossa Hampurissa, BRDssä, Maaliskuussa DDRn Berliiniin, Tübingeniin ja Suhliin. Puhumattakaan tilaisuuksista täällä Suomessa. Kesällä jännittävä ja pitkä matka Chileen, festivaaleille nimeltä El primer Festival de la canción popular. Jännittävyys muuttui karmeudeksi Tanqazon myötä, mutta onneksi tilanne laukesi jo samana iltapäivänä suureen mielenosoitukseen presidentinpalatsin, Monedan edessä.
Siksi olinkin mielestäni ansainnut itselleni loman.
Chileläinen lauluyhtye Quilapayún oli lähetetty presidentti Allenden nimittämänä kulttuurilähettiläänä Eurooppaan. Suomen esiintymisten jälkeen tiesin heidän matkaavan Pariisiin. Sinne siis. Matkaan innosti myös tieto, että ystävämme Peter von Bagh oli siellä kirjoittamassa tulevaa kirjaansa. Keihäsmatkojen lennolla Pariisiin maanantaina 10.9.
Tiistaiksi 11.9 olimme Petterin kanssa sopineet tapaamisen ja menevämme katsomaan Cinemathequeen elokuvia ja sen jälkeen syömään. Elokuvia katsoimme kolme mm Aldrichin The Big Night ja Hichcockin Köysi. Ruokapaikaksi osoittautui Keihäsmatkojen kupongin osoittama Wimpy, mutta olihan se onneksi Champs Elyseellä!!
Palatessani Rue Pigallella sijaitsevaan hotelliin oli vuoteeni päällä lappu Quilapayúnin pojilta -soita heti kun tulet hotelliin – siten yöllä sain puhelimitse tietää Chilen vallankaappauksesta. Se selvitti myös illalla nähdyt lehtikioskien Chile-aiheiset otsikot joiden vakavuutta emme vajavaisen kielitaidon takia ymmärtäneet, olimmehan elokuvien lumoissa.
Olin järkyttynyt.
Aamulla keskiviikkona 12.9 lähdin Quilojen pyynnöstä saamaani osoitteeseen bd de Picbus jossa osa heistä asui. Tunnelma oli hermostunut, kauhistunut ja järkyttynyt. Sain tilannekatsauksen joka oli yhtä sekava kuin tunnelma asunnossa. Onko Presidentti Allende kuollut, ovatko omaiset turvassa, pääsevätkö he ikinä kotiin?
Koko maailma oli tyrmistynyt. Pariisilaiset tekivät 13.9 nopeasti ratkaisun. UNESCON päämajassa, salissa 1, piti oleman Solidarity for Africa-tilaisuus. Se olikin, mutta jälkipuolisko, jonka piti olla tavanomainen Quilapayún-konsertti, muuttui kiihkeäksi solidaarisuuskonsertiksi Chilen kansan puolesta.
Tilaisuus sai yleisön vihan vyöryämään vallankaappajia vastaan ja empatia yritti auttaa kaukana kotimaastaan olevia muusikoita, nuoria miehiä, kantamaan tuskaansa.
Perjantaina 14.9 sain taas postia. Sähke Suomesta: Heti Helsinkiin! Kultuuritalolla suuri solidaaarisuuskonsertti sunnuntaina! Sinne. Lento Pariisi-Köpenhamina-Helsinki. Seutulassa pojat, Martti ja Pekka vastassa, Martin tipparellulla harjoituksiin. Harjoiteltavana uusi laulu, Pentti Saaritsan 12.9 kirjoittama runo Allendelle jonka Eero Ojanen seuraavana päivänä sävelsi. Sunnuntaina 16.9 tuhatpäinen Chilen kansalle solidaarisuutta osoittava yleisö kuunteli liikuttuneena laulua nimeltä Allendelle painaen sen syvälle sydämeensä.

Säveltäjä Eero Ojanen:

Kun presidentti Salvador Allende alkuvuodesta 1973 alkoi toteuttaa edistyksellistä ja oikeudenmukaisempaa politiikkaa Chilessä, vahva optimismin ja positiivisten tulevaisuudennäkymien aalto levisi ympäri maailman. Myös meille Suomeen.

Kesä- heinäkuun vaihteessa samana vuonna vierailin Agit-Prop kvartetin mukana Santiagon laulufestivaaleilla. Heti perille saavuttuamme huomasimme, että maassa oli tapahtumassa jotakin merkittävää. Siellä kuohui ja ihmiset tuntuivat olevan liikkeellä. Festivaalin ajalle osui presidentti Allenden syntymäpäivä, ja hän kutsui kaikki festivaalin esiintyjät presidentin palatsiin Monedaan tapaamaan häntä. Kuljimme Allenden ohi, ja hän tervehti kaikkia meitä, mutta kätteli vain naisesiintyjät.

Festivaalin aikana 29.06. tapahtui vallankaappausyritys ja tilanne oli jonkin aikaa uhkaava. Kaappaus kuitenkin sillä kertaa nopeasti torjuttiin. Samana iltana oli suuri mielenosoitus Monedan edustalla Plaza de la Constituciónilla, johon osallistui yli 100.000 ihmistä. Olimme siellä muiden mukana kuuntelemassa Allenden puhetta, jossa hän tuomitsi kaappausyrityksen ja puolusti omaa politiikkaansa.

Vierailimme myös Valparaisossa ja Viña del Marissa Tyynen meren rannalla. Festivaalin päätyttyä palasimme takaisin Suomeen.

Kun sitten tiistaina 11. syyskuuta 1973 kuulin radion uutisista, että Chilessä oli tehty väkivaltainen vallankaappaus ja Salvador Allende oli kuollut, suuri suuttumus, pettymys ja suru valtasi mielen. Keskiviikko-iltana sain Pentti Saaritsalta hänen kirjoittamansa runon «Allendelle». Torstaina sävelsin siitä laulun ja aloimme heti harjoitella sitä Agit-Prop kvartetin kanssa. Sunnuntaina oli Helsingin Kulttuuritalolla suuri Chile-solidaarisuustapahtuma, johon otti osaa lähes kaikkien poliittisten puolueiden edustajat, ja jossa vallankaappaus jyrkästi tuomittiin. Siellä laulu «Allendelle» esitettiin ensimmäisen kerran suurelle yleisölle.Tätä tapahtumaa voi pitää Suomessa pitkään ja vahvana jatkuneen Chile-solidaarisuusliikkeen alkulaukauksena.

Agit Propin esitys «Allendelle» on nähtävissä Youtubessa. Kopioi osoite ja avaa uudessa ikkunassa:

https://www.youtube.com/watch?v=uEW3x8ope24

Toimittaja Rauli Virtanen:

11.9. heräsin aikaisin kotonani New Yorkissa, matkalaukku pakattuna ja valmiina lähtöön. Sotilaskaappaus oli odotettavissa. Olin saanut Kordelinin säätiön apurahan reportaasimatkaan Latinalaiseen Amerikkaan, mutta juuttunut matkalla tekemäään uutistyötä Yhdysvalloissa. 

Dramaattisten uutisten aikana soitin lentoyhtiö Braniffille ja varasin lennon Santiagoon samalle illalle. Perun Limassa tehdyn pysähdyksen jälkeen lentokapteeni ilmoitti Chilen ilmatilan sulkeutuneen kaappauksen vuoksi. Koneemme ohjattiin Buenos Airesiin, missä vietimme muutamia päiviä yhdessä Hesarin Sakari Määttäsen, Ruotsin Expressenin Ulf Nilssonin ja Tanskan television Knut Tiksvigin kanssa.

Santiagon kentällä pääsin ensimmäisenä tarkastusten lävitse, koska kannoin Suomen suurlähetystön mukaani antamaa suurta «diplomatic mail»-säkkiä. Siihen oli pakattu argentiinalaista lihaa Tapani Brotheruksen edustuston väelle – ja kuten myöhemmin selvisi, myös turvapaikkaa hakeneille. Chilen kaduilla vastaan löi raju todellisuus, jota näissä kuvissa yritin välittää Uuden Suomen kirjeenvaihtajana Suomeen.   

Ylilääkäri Hanna Nohynek:

1970-luvulla elin parasta teini-ikääni ja olin niin sanottu tiedostava nuori. Se tuntui luontevalta, olinhan pojantytär isoäidille, joka ei perheensä köyhyyden vuoksi saanut käydä kouluja, vaikka olisi halunnut ja lukupäätä olisi riittänyt. Kuuluin Tapiolan kansandemokraattisiin nuoriin. Luimme Tuure Lehénin Työväenluokan maailmankatsomusta, osallistuimme mielenosoituksiin ja keräsimme rahaa muun muassa Chilen kansalle. Koulun teinikunnassa kiihkeät väittelyt oikeistoon ja vasemmistoon kuuluvien opiskelijoiden välillä olivat jokapäiväisiä. Solidaarisuusliikkeen kautta tutustuin Inti-Illimanin ja Quilapayúnin musiikkiin, sekä Victor Jaraan ja Violeta Parraan. Vaikka noista ajoista tuntuu olevan ikuisuus ja maailmankuvani on laajentunut ja muuttunut vähemmän ehdottomaksi, chileläinen musiikki on minulle edelleen rakasta. Parran Elämälle kiitos on se Elämäni biisi ja lohdutuslauluni aina silloin, kun tuntuu ettei mikään riitä ja maailma kääntää selkänsä, ja kauneus ja rauha ovat katoamassa. Ja jos tsemppiviestiä itselleen haluaa loitsua, mitä on tapahtunut montakin kertaa näinä koronan raastamina vuosina, niin kyllä !Adelante! on ihan yhtä hyvä vaihtoehto kuin JaksaaJaksaa!kin. Siitä kiitos Suomen ja Chilen välisen ystävyyden.

Musiikkitoimittaja Telle Virtanen:

Päiväkirjamerkintöjä syys-marraskuulta 1980

” Lähden kulkemaan halki etelän laajan mantereen”, otteita rinkkamatkailijan päiväkirjasta syys- marraskuulta 1980. Oli syyskuun viides päivä vuonna 1980, kun rahtilaiva Aurora suuntasi reittinsä Helsingin Hernesaaresta kohti ”liekehtiväksi mantereeksi” kutsuttua Etelä- Amerikkaa. Matkaoppaanamme oli Eduardo Galeanon teos Latinalaisen Amerikan avoimet suonet ja tukenamme jokunen paperilappusille kirjoitettu kontakti chileläisiltä pakolaisystäviltämme.

Etäisyydet ja aika, kuinka hitaasti ne tunkeutuivatkaan vellovan merimatkan aikana tajuntaamme. Jyllannin niemimaata halkova Kielin kanava kansainvälisine rahtialuksineen, Biskajan lahti, hornankattila ikuisine ristiaallokoineen ja lopulta aavana avautuva Atlanttin valtameri alati vaihtelevine kasvoineen. Parin viikon ajan laiva oli turvallinen kotimme, mutta lopulta tuli aika ottaa ensimmäiset arkailevat askeleet Etelä- Amerikan mantereella. Koillis- Brasilian Recife, aamusumussa Rio de Janeiron lahdelle rantautuvan rahtilaivan kannelta avautuva huikea näkymä Corcovadon kristuspatsaan jalkojen juureen, Sokeritoppa ja lukuisten kukkuloiden jyrkille rinteille rakennetut favelat, miljoonien, köyhien asuinalueet, jotka levittäytyivät kaupungin sydämeen.

Perillä Buenos Airesissa karu todellisuus löi armottomasti vasten kasvoja. Tuhansia kadonneita, lähiomaisten kertomuksia ihmisoikeusjärjetöjen tarkoin varjelemissa tilaisuuksissa. Kuinka monta, kysyttiin väestölaskentaan valmistautuvan tilaisuuden osanottajilta. Viisi, vastasi muuan äiti. Kolme lasta, kaksi lastenlasta. Ja tämä on vasta alkua.

Argentiinassa liftasimme halki silmänkantamattomiin ulottuvan pampan, ohitimme valkoisina hohtavat suola- aavikot, ylitimme Argentiinan ja Chilen rajaa leikkaavat Cordillerat ja laskeuduimme lumihuippuisten Andien sylissä lepäävään Santiagoon. Heleää vehreyttä, kukkivan luonnon väriloistoa ja auringonsäteiden harvinaislaatuista leikkiä kaukaisilla vuorilla.

Maailmaa järkyttäneestä sotilasvallankaappauksesta oli kulunut vasta seitsemän vuotta. Väkivaltaisista tapahtumista kertoivat omaa äänetöntä tarinaansa autiotuneen presidentinpalatsi Monedan ammusten silpomat seinämät, mustuneet ikkunat ja se parveke, jolta presidentti Allende piti viimeisen puheensa. Poliittisten vankien kokoamispaikkana tunnettu Santiagon stadion oli hiljainen ja autio, ja keskushautausmaalla ”NN”- merkinnöillä varustetut ristirivistöt muistuttivat vallankaappauksen uhreista. ”Ketä etsitte, keitä tulitte tapaamaan?, kysyi muuan iäkäs vastaantulija, ”Victoriako?”, hän totesi hymyillen ja johdatti meidät Victor Jaran haudalle. Sillä samalla seinustalla lepäsi melko pian vallankaappauksen jälkeen menehtynyt Pablo Neruda.

Jara ja Neruda olivat juntan vastaisen toiminnan symboleita. Heidän nimissään järjestettiin vähin erin toimintaansa elvytettyjä kirjallisuus- ja musiikkipäiviä, Nerudan synnyin- ja kuolinpäivinä kokoonnuttiin runoilijan haudalle. Matilde Urrutian, runoilijan lesken johtamat kulkueet olivat kenties ensimmäisiä avoimia joukkomielenosoituksia sitten sotilasvallankaappauksen?

Paljon jäi mieleen noilta viikoilta. Koskettavia kohtaamisia, ainutlaatuisia tuokioita Nerudan läheisimpään ystäväpiiriin kuuluneen kirjailijapariskunnan, Diego Muñosin ja Inez Valenzuelan kauniissa kodissa. He avasivat meille tien runoilijan maailmaan, esittelivät aikalaisilleen ja veivät tapaamaan Nerudan entistä, pitkäaikaista elämänkumppania ”Hormiguitaa”, pikku muurahaiseksi kutsuttua Delia del Carrillea. Kaunis, sielukas Hormiguita oli lahjakas taidemaalari, joka maalasi vielä tuolloin, yli 80- vuotiaana. Tapaamisemme päätteeksi hän vannoi ja vakuutti ettei hän ainakaan lähde tästä maailmasta ennen kuin siitä Herrasta on päästy eroon! Hyvin hän jaksoi, mutta vielä olisi pitänyt sinnitellä puolisen vuotta pidempään, jotta olisi pystynyt kokemaan vallanvaihdon.

Allenden aikaisen ”Nueva canción popular chilenon” upeimmat luojat Quilapayúnista Inti Illimaniin olivat joutuneet poistumaan maasta maaanpakolaisiksi, mutta laulajien äänet eivät silti vaienneet. Syntyi uuden sukupolven luotsaama ”novísima canto popular”, uudenuutukainen laululiike, jonka sanoma puettiin runollisten metaforien muotoon. Santiago del Nuevo Extremon “A mi ciudad” (kaupungilleni) on yksi aikansa klassikoista, joissa tukahdutetun kevään henki herätetään eloon vaiennetun laulajan (Victor Jara) kitaran näppäilyissä.

Vuonna 1980 Chilessä elettiin vielä pelon ja orastavan vastarintaliikehdinnän välimaastossa. Vahva kansainvälinen solidaarisuusliike tuki niin poliittisesti kuin taloudellisestikin ihmisoikeusjärjestöjen, ammattiyhdistysliikkeen, köyhissä työläiskaupunginosissa poblacioneissa toimivien järjestöjen ja vapautuksen teologian nimiin vannovien katolisten pappien työtä.

Kävimme työläiskortteleissa, kuuntelimme asukkaiden kertomaa arjen todellisuudesta. Rahat eivät aina riittäneet edes siihen välttämättömimpään, ruokaan! ”Käymme aikaisin nukkumaan. Kenties uni hälventää lasten nälän tunteen”, kertoi muuan äiti. Arjen todellisuudesta huolimatta lapset kirmailivat näilläkin kaduilla ja pihoilla nostivat päätään tummanpunaiset ruusut , toivonkantamoiset tulevaisuudesta.

Kuva: Kirsti Honkasalo

Kuva: Telle Virtanen

Toimittaja Antti Halinen:

”Mulla on muistoja liikaa” lauloi Four Cats joskus 60-luvun alkupuolella. Tuo haikea laulu pelmahti jostakin mieleeni, kun kelasin  Chilen muistojani 50 vuoden ajalta. Ei niitä toki liikaa ole, mutta runsaasti kuitenkin, ja siksi valinta lyhyeen kirjoitukseen oli vaikeaa.

 Yksi sykähdyttävimmistä muistoistani on 80-luvulla paluumatka Chileen Paraguayn vaaleista. Kanssani oli nyt jo edesmennyt hyvä ystäväni, toimittajakollega, Salvador Allenden pressin entinen jäsen, entinen maanpakolainen Jorge Uribe. Kun kone alkoi laskeutua Santiago de Chilen lentokentälle Jorge kääntyi puoleeni ja sanoi:”Antti, bienvenido a tu segunda patria”.

Mutta itse Chilestä vaikuttavimpia muistoja on 5.10.1988 toimitettu kansanäänestys maan lähitulevaisuudesta, jatkaako Pinochet vielä vuositolkulla vai päästäänkö aloittamaan eroprosessi diktatuurista. Pinochet oli etukäteen niin varma voitostaan, että oli sallinut kansanäänestyksen. Seurasin kampanjointia, äänestystä ja jälkikaikuja Chilessä parin viikon ajan. SI-ja NO-kampanjat saivat kumpikin sanomalleen televisioaikaa 15 minuuttia päivässä kuukauden ajan. Ensi kerran diktatuurin aikana oppositio pääsi televisioon kertomaan mielipiteitään. Sotilasdiktatuurin SI-puoli varoitteli ja pelotteli kuten diktatuurit aina tekevät. Se väitti opposition voiton  johtavan kaikenlaisiin kauheuksiin, kammottavuuksiin ja talouden turmioon.

Opposition NO-kampanja voitti tämän mediataiston sata nolla. Se keskittyi ilosanomaan. Chile, la alegría ya viene-laulunpätkästä tuli hetkessä supersuosittu. Marcha de alegría etelästä ja pohjoisesta kohti Santiagoa kesti kymmenen päivää monenlaisin tapahtumin ja sadoin tuhansin osallistujin. Se päättyi muutama päivä ennen äänestystä yli miljoonan ihmisen suurmielenosoitukseen pääkaupungissa. Oli upeaa olla miljoonan ihmisen joukossa todistamassa Chilen muuttumista. Yhtä upea oli miekkarin jälkeinen tunnelma lähikuppiloissa, kun porukka joi olutta, hakkasi pöytää ja huusi: a ver, a ver quién lleva la batuta, el pueblo unido o el gran hijo de puta tai Pinocho, Pinocho tírate al Mapocho. Ja niinhän siinä kävi, että Pinochet kärsi tappion luvuin 55,9-44.01.

Opposition voittoon vaikutti taitavasti toteutettu kampanja, erityisesti sen  musiikki. Cooperativa-radioasema kunnostautui, kun se soitti vielä äänestyspäivänäkin lauluja, joissa oli hyvin paljon no-sanaa malliin: porqúe No me quieres, No te vayas, No sitä ja tätä. Tämän musiikkivaikuttamisen huippu oli ehkä laulaja, lauluntekijä Raúl Alarcónin Tonava kaunoisen säveleeseen sanoitettu  El Vals imperial. Sen ydinsanoma oli el No significa libertad, todos juntos por el No. No sanottiin valssin aikana 77 kertaa. Se tuo aina mieleeni demokraattisen opposition ensimmäisen tärkeän voiton sotilasjuntasta.

Toimittaja Hannu Reime:

Chile ja maailma puoli vuosisataa sitten

Olin alle kolmekymppinen niinä vuosina, joihin sisältyi Chilen vasemmiston vaalivoitto syksyllä 1970 ja raaka sotilasvallankaappaus kolme vuotta myöhemmin. Työskentelin Ylen radiouutisissa ulkomaantapahtumista kertovana ja niitä kommentoivana uutistoimittajana yhdessä muutaman muun kollegan ja samalla hyvän ystävän kanssa. Chilen rauhanomaista vallankumousyritystä ja väkivaltaista vastavallankumousta seurasin hieman ulkopuolisena siinä mielessä, että en noina vuosina käynyt paikan päällä. Sen sijaan yritin ahmia päähäni mahdollisimman paljon tietoa minulle aikaisemmin tuntemattoman maan historiasta. Sellaiset nimet kuin Bernardo O’Higgins, Marmaduke Grove, Eduardo Frei ja tietenkin Salvador Allende tulivat tutuiksi, myöhemmin valitettavasti myös Augusto Pinochet. 

Maailmankatsomukseni oli muotoutunut 1960-luvun vapaudenhenkisessä ilmapiirissä ja suuntautunut vasemmalle. Eniten siihen vaikutti käynnissä ollut Vietnamin sota. Maailman rikkain ja vahvin valtio Yhdysvallat pommitti ja tuhosi säälimättä päivästä päivään kaukaista Vietnamia estääkseen omasta mielestään kielteisen kehityksen tässä ja kahdessa muussa entisessä Ranskan Indokiinan maassa, Laosissa ja Kambodžassa. 

Samassa ilmansuunnassa, Kaakkois-Aasiassa, Yhdysvallat oli myös syksyllä 1965 tukenut Indonesian armeijan tekemää vallankaappausta, jossa sotilaiden ja fanaattisten islamilaisten aktivistien murhaamiksi joutui satoja tuhansia ihmisiä. Uhrit olivat kuuluneet Indonesian suureen ja vaikutusvaltaiseen kommunistiseen puolueeseen tai toimineet puolueen nais- tai nuorisoliikkeessä tai urheiluseuroissa ja muissa joukkojärjestöissä. Syksyllä 1973 saattoi Chilen Santiagossa lukea sanan ’Jakarta’ talojen seinille raapustettuna. Kaappaajilla oli esikuva kahdeksan vuoden takaisessa Indonesiassa. 

Vietnamin sodan lisäksi yhteiskunnallisiin katsomuksiini vaikutti 1960-luvulla ratkaisevasti Tšekkoslovakian miehitys elokuussa1968. Neuvostoliiton jättiläisvaltiota johtaneen politbyroon päätös katkaista panssarivaunuin omalta kannaltaan kielteinen kehitys Prahassa rokotti minut pysyvästi stalinismia vastaan sen kaikissa muodoissa, myös siinä, jota Suomessa kutsuttiin taistolaisuudeksi. 

Vuoden 1968 Tšekkoslovakialla ja 1970-luvun alun Chilellä oli myös mielenkiintoinen aatteellinen yhteys. Molemmissa maissa tavoitteeksi oli asetettu demokraattinen sosialismi eli yhteiskunnalliseen omistukseen perustuvan talouden yhdistäminen demokratiaan, johon keskeisinä elementteinä kuuluvat oikeusvaltio sekä poliittisen järjestäytymisen vapaus ja sananvapaus. Se oli näkymä, joka kauhistutti hallitsevia piirejä yhtä lailla Moskovassa kuin Washingtonissakin, Moskovassa Tšekkoslovakian ja Washingtonissa Chilen osalta. Pravdan ensimmäinen perustelu miehitykselle oli sensuurin lakkauttaminen ja lehtien sivujen avaaminen vapaalle keskustelulle ja kerettiläisille ajatuksille. Neuvostoliiton päälehti mainitsi erityisesti tunnetun marxilaisen historioitsijan Isaac Deutscherin, jonka tuotanto oli ehdottomassa pannassa kaikissa ns. ”reaalisosialismin” maissa.  

Chilessä Salvador Allende joutui puolustamaan ilmaisuvapautta joitakin stalinismin sokaisemia liittolaisiaan vastaan. Allende – demokraatti, sosialisti ja kunnian mies – torjui muun muassa vaatimuksen kieltää Costa-Gavrasin ohjaama elokuva Tunnustus, joka kertoo Prahan suuresta stalinistisesta näytösoikeudenkäynnistä vuonna 1952. Kuulin tämän eräältä Suomeen tulleelta chileläiseltä pakolaiselta, ja asian vahvistaa Allenden elämäkerran kirjoittaja Jesús Manuel Martínez. Allende ei myöskään suostunut estämään sitä, että valtiollinen kustantamo julkaisi Trotskin Venäjän vallankumouksen historian, vaikka moskovalaismieliset kommunistit vetosivat hartaasti presidenttiin kiellon puolesta.  

Suurin uhka Allendea ja Unidad Popular – hallitusta vastaan tuli tietenkin oikealta. Taloutta sabotoitiin ja vallankaappauksesta huhuttiin samalla, kun sotilasjohto antoi valheellisesti ymmärtää, että se kunnioittaa porvarillista laillisuutta. Vallankumouksellinen vasemmistoliike MIR (Movimiento de Izquierda Revolucionaria) muistutti Allendea toistamiseen siitä, että omistava luokka Chilessä ei suostu rauhanomaisesti luopumaan yhteiskunnallisesta vallastaan ja hyväksymään demokraattista sosialismia. Allende tiesi tämän aivan varmasti, mutta pyrki sovittelemaan. Hänen järkyttävässä kuolemassaan tuntuu olleen jotakin kohtalonomaista, joka tuo mieleen Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin raakalaismaiset murhat Berliinissä tammikuussa 1919.   

Washingtonissa Richard Nixonin ulkoministeri Henry Kissinger oli raivoissaan ja kutsui Chilen kansaa vastuuttomaksi, koska se sotkee hänen suurta geopoliittista peliään. Samat laskelmat olivat mielessä myös Kissingerin neuvonantajalla Helmut Sonnenfeldtillä, joka piti Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen demokraattisen ohjelman murskaamista miehityksen hyvänä puolena. Jos Prahan kevät olisi päässyt puhkeamaan kukkaansa, se olisi vahvistanut vasemmistoa kaikkialla Euroopassa, Sonnenfeldt aivan oikein päätteli. Erityisesti hän mainitsi Italian jossa siihen aikaan toimi vahva ja hyvin järjestäytynyt työväenliike. 

Entä Augusto Pinochet? Löytyykö niitä, jotka ovat avoimesti hyväksyneet hänen toimensa? Vallankaappaus avasi tien pidäkkeettömälle kapitalismille, jota myös, mielestäni harhaanjohtavasti, kutsutaan uusliberalismiksi. Ainakin Margaret Thatcher Englannissa ja Ronald Reagan Amerikan Yhdysvalloissa olivat Chilen vallankaappaajien hengenheimolaisia. 

Vähemmän tunnettua on se, että Pinochetin ihailijoihin kuului myös Venäjän nykyinen valtionpäämies Vladimir Putin. Barbaarisen hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan aloittanut entinen KGB-agentti sanoi 1990-luvulla Chileen viitaten, että poliittisen väkivallan käyttö on oikeutettua silloin, kun se edistää tai suojelee yksityisiä pääomansijoituksia. Kommentti lienee tarpeeton!